Eilen sanomalehti Tamperelaisessa kerrottiin paikallisesta diplomi-insinööristä, joka päätti myydä asuntonsa itse – ja vieläpä sen lisäksi puolisonsakin asunnon. Diplomi-insinöörin ajatuksena oli säästää välityspalkkioissa. Jutusta nousi esille käsitys itsemyynnin auvosta. Mutta onko se sitä kuitenkaan?
Haastateltu kertoo, että Tampereen Satamakadulla ja Virontörmänkadulla sijaitsevien asuntojen yhteenlasketut välityspalkkiot olisivat pyynniltään olleet noin 15 000 euroa. Sen tietävät kuitenkin Tampereen Sorsapuiston puluja syöttävät mummotkin, että palkkioiden yhteenlaskettu euromäärä ei olisi todellisuudessa ylittänyt edes 7 000 euroa, jos molemmat toimeksiannot olisi kunnolla kilpailutettu esim. kilpailutuspalvelussa.
Kuten kaikissa itsemyyntiprojekteissa, myös tässä on ilmeisenä tarkoituksena säästää rahaa, mitäpä muutakaan. Toinen diplomi-insinöörin kauppaamista asunnoista on Tampereen keskustan alueella sijaitseva kolmio. Tuosta asunnosta on myyjä tehtaillut 50-sivuisen myyntiesitteen. Esitettä selaillessa tulee tahtomatta huonovointiseksi. Molemmille myynnissä oleville asunnoille löytyy myös omat kotisivunsa. Lisäksi asuntojen ikkunoista on kuvattu Timelapse-videota ja asunnoista on tehty videoesittelyjä. Työtunteja insinööri hiukan siunailee – niitä kun on palanut määrättömästi. Eikö omallekin myyntityölle, joka on pois omasta vapaa-ajasta, pidä laskea hinta? Millä mittarilla silloin voi laskea säästävänsä rahaa? Siinäpä se itsemyynnin ongelma piileekin.
Tamperelaisen juttu on lyhyt ja pintapuolinen. Sen perusteella ei myöskään saa kuvaa siitä ovatko asunnot vasta myyntiin lähteneet vai ovatko ne olleet myynnissä jo kauan. Jutun perusteella voi kuitenkin kysyä, että onko myyjän tarkoituksena näiden asuntojen myynti vai jokin muu. Diplomi-insinöörillä on nimittäin parhaillaan käynnissä markkinointialan koulutus, ja liekö tämä asunnonmyyntiprojekti vain osa opiskelun lopputyötä? Myyntiasian kanssa on jutun mukaan suhrattu jo vuosi ja paikalla hyppyytetty jopa kymmentä eri välittäjää. Melko hengästyttävää toimintaa. Pienellä penkomisella löytyy vielä yksi yllättävä tieto: diplomi-insinööri on kaiken lisäksi LKV-koulutettu kiinteistönvälitysalan ammattilainen.
Tämä tarina on erinomainen opetus siitä, että kiinteistönvälittäjän työ ei suinkaan ole aina niin helppoa tai nopeaa puuhaa. Asuntojen välittäminen ei myöskään sovellu kaikille, ei edes kaikille tutkinnon suorittaneille – saati siitä kirjan kirjoittaneille. Toivon tietysti, että tarinan insinöörikin saa asuntokaupat aikaiseksi ja miksi ei toisaalta saisi, kun hyvin valmisteltuhan on puoliksi tehty. Kannattaa kuitenkin täällä maankamaran tasolla muistaa se toinenkin totuus, että asioista ei kannata tekemällä tehdä yhtään sen vaikeampia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja muistutuksena meille kaikille myyntiä suunnitteleville: palveluita on mukava ostaa, kun ne saa kohtuuhinnalla.
Muuten voi kyseeseen tulla ns. tamperelainen harharetki.
Ville Lehtinen
